Huomaan, että kirjoitukseni ei enää tule automaatiolla ja joudun pakottamaan itseni, mikäli tahdon jotain kirjoittaa. Se ei ole hyvä, sillä silloin teksti muodostuu analyyttisen mieleni pohjalta, joka pyrkii sanomaan jotain tärkeää tai fiksua. Luovuus luo flown. Monissa teksteissäni ja etenkin alkuaikojen teksteissä en edes tiennyt mistä kirjoitin, se tuli jostain alitajuntani syövereistä ja kulki käsieni kautta tekstiksi paperille. Tekstit olivat autenttisia omia kasvutarinoita, joihin moni pystyi kollektiivisesti sulautumaan. Olenko siis hukannut luovuuteni liiallisessa aivotyössä. Totta onkin, että tutkiessani nykyistä intohimoni kohdetta tunnen itseni usein uupuneeksi asiasisältöön ja tunnen myös kaikki menneet selvittämättömät kuviot ja tapahtumat lyövän kuin tikareina sieluni syvyyksiin.
Kuitenkin tahtoisin tässä kirjoittaa jotain oppimastani. Pääni lyö tyhjää. Tuntuu kuin se olisi täytetty turhalla tiedolla, millä en tee yhtään mitään. Olen lukenut viime aikoina useita teoksia ja kuunnellut luentoja ihmismielestä. Ihmismieli, joka on särkynyt yhtä pieniin palasiin kuin monet sydämetkin. Me usein järkeistetään ihmisyyttä ja yhteyttämme toisiimme tietämättä oikeastaan mitä meidän tulisi tehdä, että pääsemme eteen päin. Vähän kuin minä nyt tämän kasvavan tietomäärän kanssa, mitä kummaa tulen tekemään tällä vaikka tiedän, että tässä tiedossa on vastauksia mielemme ja itseasiassa koko kehommekin terveyteen. Olemmeko heränneet liian myöhään ymmärtämään mitä ihmisyys on ja miten se oikein toimii. Vai onko nyt sen aika, jolloin herätyskellojen viimeistään pitäisi pirahtaa?
Olen siis tutkinut traumaa. Sen juurisyitä ja seurauksia. Olen tutkinut mielen, aivojen ja autonomisen hermoston kehitystä ja mitä pidemmälle siinä pääsen, sitä tietoisemmaksi tulen siitä kuinka me ihmiset tuhoamme täällä toisiamme. Omaa tietämättömyyttämme ja alati kasvavaa itsekeskeisyyttämme. Puhumattakaan ajankuvamme vuorovaikutustaitojen ja autenttisen kohtaamisen puutteesta. Mitä pidemmälle menemme, sitä huonovointisemmaksi tulemme.
Ja ihmetellään, kun ihmiset ottavat etäisyyttä, koska eivät voi eheytyä, mikäli he eivät ota sosiaalista etäisyyttä sellaiseen, joka on aiheuttanut heidän elämälleen liian huteraa pohjaa. Tietämättömyydessä me kuitenkin herkästi arvostelemme muiden komplekseja ja kokemuspohjaa. Tai kun lapsi yrittää saada vanhempaansa ymmärtämään vanhempansa vastuuosuutta tapahtumiin niin vanhempi pakenee jättäen sen osan polustaan kokonaan taakseen, koska ei näe metsää puilta. Ongelmat jäävät liian usein yksin kannettaviksi ja syyllisyys sen mukana. Ei ole olemassa turvaverkostoa, joka kantaisi, kun yksi osa pettää. Kaikki käsittelemätön kipu kostautuu ja siirtyy kärsimyskehossa kiertoon seuraavaan sukupolveen. Ja tarkoitukseni ei todellakaan ole syyllistää ketään, sillä se on meidän kaikkien yhteinen kantama tässä hetkessä. Kaikki toimintamallit seuraavat sukupolvi toistaan eikä näin ollen ole sellaisia syyllisiä aina olemassakaan eikä ihminen osaa välttämättä toisin toimia vaikka järjellä asian ymmärtää. Myös kieltäjällä on omat, itseään suojelevat defenssit päällä.
Jokainen vastasyntynyt on täysin riippuvainen omasta ekolokerostaan. Siitä, mihin ympäristöön se syntyy. Jokainen oman ekolokeron jäsen on lapsen peili ja varhainen opettaja. Vuorovaikutus ja itseasiassa kaikki ihmisyyttä koskevat sosiaaliset taidot opitaan ekolokeron vanhimmilta. Eikä se, että opitaan puhumaan, syömään, kävelemään ja niin edelleen. Vaan se, että opitaan vuorovaikuttamaan, tuntemaan kaikkia tunteita, sosiaalisista yhteyttä, omaa arvokkuutta ja hyväksyntää, mutta myös se, että kaikki tuo edellä mainittu antaa eheämmän pohjan tulevaisuudenkin mielen terveydelle ja meidän kokonaisuuden tasapainoiselle toiminnalle. Ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve tulla hyväksytyksi, olla turvassa ja yhteydessä muiden lajitovereiden kanssa. Ja me omissa peloissamme hylkäämme meille tärkeitä yhteyksiä. Jokainen käsittelemätön oma trauma siirtyy sukupolvelta toiselle niin kauan kunnes tulee joku, jolla on niin sanotusti munaa rikkoa kärsimyskaava.
Kuitenkin tahdon muistuttaa, että mikäli oma ekolokero ei ole palvellut omia tarpeita eikä tukenut turvallisuuden tunnetta, voimme kokea korjaavia kokemuksia kaikissa läsnäolevissa, kuulevissa ja myötätuntoisissa kohtaamisissa matkamme varrella. Hyvä vuorovaikutus on kuin tanssi, siinä tulee kuulluksi ja ymmärretyksi toisen kanssa. Ja se lienee juuri se oikea avain psyykkisen joustavuuden kehittymiselle. Jättää taakseen vahingolliset yhteydet ja pyrkiä etsimään sellaisia, jotka voivat tuottaa tarvitsemaamme energiaa eheytyäksemme. Uudelleen rakennettu luottamus oman arvon kokemiseen saattaa olla pitkä, mutta mahdollinen ja lopulta erittäin kannattava matka.
Lähtökohtaisesti jokainen tänne syntyy viattomana ihmislapsena ja saa omista lähtökohdistaan käsin tietyn määrän määrittelemättömiä attribuutteja mukaansa kannettavakseen oman sukunsa katkeamattomassa ketjussa. Ja vaikka ne usein ovat tiedostamattomia niiden edellisistä kantajista käsin, niin jossain vaiheessa ne tulevat liian raskaaksi kantaa ja siksi ihmisen kokonaisuus lopulta reagoi siihen. Silloin viimeistään ne pitää tehdä läpinäkyväksi, sillä puhumattomuus vain kaikkea pahentaa. Silloin kun alkaa ymmärtämään syy ja seuraus suhteen välistä dynamiikkaa, alkaa eheytyminen. Se on tietoisuuden herättelyä ja oman luovuuden lähteille palautumista.
