Jäähyväiset alter egolle

Katson ikkunastani ulos takapihalle. Puut huojuvat kuin hullu. Mielensä menettänyt. On Pyhän Yrjön päivä. Saint George's day. Yhteiskunnallinen tilamme mietityttää. Elämän arvot. Ja se kuka minä olen. Keneksi minä tulen. Miten minä ajattelen. Suvaitsen. Keväällä pidin muutaman luennon ja kurssinkin aiheesta. Kesken kaiken ymmärsin ettei minulla ole kompetenssia edes omaan elämään, kuinka voisin olla edes kertomassa kenellekään mitään muuta. Kohtasin muutamia ihmisiä, jotka todella avasivat silmäni siitä kuinka pyrimme käyttämään loputonta valtaa toisiimme nähden. Aloin pohtimaan myös omaa vallankäyttöäni. Manipulointia. Tahtoni tilaa. Tai tahtomattomuuteni.

Minulla on ollut onni myötä monessa. Äitinä olen onnistunut kasvattamaan kelpo kansalaisia yhdessä lasteni isän kanssa. Olen myös kokenut vahvaa epäonnistumista siinäkin tehtävässä. Huonoutta liittomme päättyessä. Tunnen heikkouteni. Tunnen historiani. Ja siksi ymmärrän tätä päivää jopa paljon paremmin. Ehdoton vahtuuteni on olla läsnä versoaville elämän aluille ja kannustaa heitä löytämään itseään vahvuuksiensa kautta. Vahvuuteni on nähdä ihmisen mahdollisuudet ja tukea niissä. Huomata ja nähdä ihminen. Ajan henki on kuitenkin julma. Julmaakin julmempi. Kannamme raskasta taakkaa, jonka siirrämme jälkipolville. Tiedostamatta ja tahtomatta. Se on oma mallimme. Geenien perimä. Rakkaudettomuus on kuin loinen, joka imee ympäriltään kaiken tyhjäksi luoden aina lisää rakkaudettomuutta.

Olen jo pitkään pyrkinyt löytämään paikkaani. Kuljen eteenpäin ja vaihdan suuntaa aina tarvittaessa. Ihanteeni ovat matkalla muuttuneet. Idealismit maailmastani kulottuneet. Muutama vuosi sitten olin vielä naivi nainen, joka innostui jopa postikorteista kuten moni muu todellinen menestyjä miljoonista. Olin valmis kokoamaan menestykseni meren pienistä pisaroista. Uskoin naivisti, että joku apuuni rientäisi. Joku, joka näkisi. Ja minuun uskoisi kuin minä itseeni. Sitten heräsin siitä niin trendikkäästä kuplastani. Ymmärsin, että ihminen, joka janoaa vain menestystä elämässään ja sitä kautta itsensä hyväksyntää ei koskaan muuttuisi. Ei menestyksen siemeniä ympärilleen ilmaiseksi jakaisi. Sitä on tässä-kaikki-nyt-heti-mulle -maailma. Kun raha on elämän kirkkain kruunu ja ainoa johtotähti. Silloin ei puhuta rakkaudesta, kun oma etu määrittää kaikkea tekemistä. Silmäni aukeni ja ymmärsin, että maailma oli kulkeutunut siihen pisteeseen ettei omista eduistaan olla valmiita luopumaan koskaan kenenkään toisen tähden. Vaan toista ihmistä käytetään astinlautana oman menestyksen huipulle. Ymmärsin, että se on todellista rakkaudettomuutta ja julmaa itsekkyyttä. 

Luin jostain artikkelin, jossa perättiin röyhkeyttä menestyksen avaimeksi. Samoin puhutaan paljon oman työn luomisesta, joka tulevaisuudessa näyttäytyy aina vain vahvemmin. Pidän itseäni luovana ja ajatusrikkaana ihmisenä. Olen toimelias ja määrätietoinen, jos sydämeni uskoo asiaansa. Tiedostan myös jälleen kerran heikkouteni. Sitä kait kutsutaan itsetuntemukseksi. Ja mitä enemmän tiedostan sitä haastavammaksi elämä muuttuu. Elämäni ei tunnu kulkevan lainkaan johdonmukaisesti. No eihän kait kenenkään, mutta enää en tiedä mistään mitään. Yhtenä päivänä haluan yhtä ja toisena toista. Olen pyrkinyt kehittämään itsessäni piirteitä, jotka ovatkin luonteenpiirteitäni eikä niitä näin ollen voidakaan muuttaa. Tunnen realiteetit. Tunnen heikkoudet. Tunnen historiani. Mutta tulevaisuuteni on yhä tuntematon. En näe mitään. En edes punaista lankaa. En valoa. Ja pohdin, onko tämä elämätön minun elämäni. Näin ei voi jatkua, mutta en vain tiedä enää mitä tehdä. Yksinäisyys, köyhyys ja tarpeettomuuden tunne ovat todellakin monen suomalaisen tätä päivää. Voimmeko leuhkia hyvinvointivaltiona.

Olen jo aiemmin pohtinut mikä tekee ihmisestä ihmisen nykymaailmassa. Miten ihminen saavuttaa kykyjensä ja taitojensa arvostuksen, joka pitäisi olla itseisarvo. Nyt vähempikin kelpaa kunhan sillä vain on kaupallista arvoa. Eli tunnustettua hyväksyntää. Ei ole siis reilua eikä oikeudenmukaista, että todelliset taidot ei saa edes mahdollisuutta. Miten länsimaissa tai ainakin meidän yhteiskunnassamme jopa halveksutaan kokemusta, ikääntymistä ja niiden tuomaa viisautta. Ihmisestä tulee yhteiskunnan hylkiö aina vain nuorempana, vanhentuessaan, koska ei enää sopeudutakaan tarkasti valettuun yhteiskuntakelpoiseen muottiin eikä ole kaikesta vain samaa mieltä. Nuoruus ja ikääntyminen eivät keskustele keskenään. Ei kommunikoi. Ei ymmärrä. Ei hyväksy. Ei suvaitse. Ei näe omaa napaansa pidemmälle. Puoleen eikä toiseen. Viisaimmat meistä näkevät itsensä osana koko kuvaa eikä vain koko kuvaa itsessään. Muutos ja kasvu on aina hidas prosessi ja siinä kyydissä tulee käyttää myös sivu- ja takapeilejä. Ei riitä, että tuijottaa vain tulevaan. Se, joka tuijottaa vain tuulilasiin, näkee tulevaisuuteen, mutta ei valitettavasti tätä hetkeä käsillä eikä sitä mennyttä, joka tähän tiemme johti. Miksi midän pitää opiskella tätä typerää historiaa, kysyvät viidesluokkalaiset.

Olen hyvin kyllästynyt anomaan arvostusta omaksi osakseni. En vain tiedä mitä ikinä maailmassa teen niin väärin etten löydä ihmisiä, jotka sydämestään arvostaisivat juuri sitä mitä minä edustan, jotta menestyisin ihan vain selviytyäkseni omana itsenäni ilman vieroksumaani röyhkeysleimaa otsassani. Olen paljon puhunut uskosta ja unelmista, siitä kuinka ne toteutuvat kunhan vain jaksaa uskoa. Mutta uskokaa tai älkää olen lopen kyllästynyt tähän henkiseen hössötykseen. Ainaiseen positivismin lässytykseen. Siksi minun on jätettävä jäähyväiset kaikelle toimimattomalle, sillä oma uskoni unelmiini on sammunut. Voimani hiipunut. Ymmärrykseni törmännyt seinään ja kuollut. Nyt on aika kirjoittaa piste iille ja tälle elämälle siirtyen toiselle mantereelle. Olen lopen kyllästynyt ainaisiin selityksiin. Selitykset kun ovat vastuuttomuutta omasta paikastaan.

Nyt olen valmistunut tästä tarinasta. Olen kuullut tarpeeksi. On aika löytää uusi tarina. Tämä tarina opetti minut vaatimaan itselleni arvostusta siitä kuka olen ja mitä minä edustan. Mitä varten olen olemassa. Tämä tarina opetti minut ymmärtämään miten tietyt asiat eivät koskaan tule muuttumaan. Ihmisellä on luontonsa perusta eikä se koskaan elämässään muuksi muutu vaikka voikin kehittyä. Menestys, raha, valta, rakkaus, itsekkyys, kiltteys, jopa riippuvuus - jokaisella on oma kompassinneula seurattavanaan. Jo lapsuudesta saakka se on ollut meidän kaunamme. Jäljet on polttomerkitty jo kasvun ja eletyn elämän vuosina. Jäämättä joskus paitsi jostain tai saaden taakkana kannettavakseen jotakin - se seuraa meitä aina ja ikuisesti hamaan tulevaan. Kiitos Jari Sarasvuo - sen sä mulle jakamalla osan tarinaasi opetit ja kahleistani viimein vapautit. Vaikka vielä kuivalla maalla täällä hiukan sätkinkin. Eteenpäin tuuliin tarttuen meen ja uusiin unelmiin kiin.

Täältä luettavissa Jari Sarasvuon haastattelu, joka avasi silmäni. http://www.hs.fi/sunnuntai/a1427947529494