Viime aikoina olen huomannut, että olen
paikallistanut itsessäni särmiä. Hyviä särmiä. Sellaisia terveitä särmiä, jotka
on pitänyt minuun kasvaa, jotta muutkin näkevät, että olen rajallinen olento.
Enää en ota iskuja vastaan vaan isken kyllä takaisin puolustaen minuuttani.
Tuntematta pelkoa. Tuntematta huonoa omaatuntoa. Olen ikäänkuin voimistunut nyt
terveen vahvaksi ja löytänyt tien oman hengenvoimani luokse. Olen
oppinut olemaan vihainen kohdatessani itseeni kohdistuvaa epäkunnioittavaa
käytöstä. Tosi vihainen. Puolustamaan persoonaani pelkäämättä.
Anteeksi pyytelemättä itsepuolustustani.
Niin viime aikoina minua on alkanut suunnattomasti
ärsyttämään ihmisten tyhjät puheet. Sananhelinä, joista ei ole teoiksi. Helppo
pukea kauniita aikomuksia sanojen muotoon ja kuvitella, että on täyttynyt
elämässään jotenkin suureksi ja mahtavaksi. Luullaan, että suuret sanat tekevät
suuren persoonan. Niin se ei kuitenkaan ole, sillä loppu viimeksi ainoastaan
elämän todelliset teot ja sanojensa todeksi eläminen on jotain, jolla voi
rintaansa röyhistellä. Ne, jotka tekevät tekoja muuttavat maailmaa ympärillään. Tosi
tekoja. Ansaitsevat pyhityksen sanoilleen. Kauneimmille mitä maa päällään kantaa voi. He uskaltavat olla erilaisia ja toteuttaa sanomaansa. Pelkurit jäävät
paikoilleen polkemaan kun eivät uskalla tarttua elämänsä haasteisiin. On niin
helvetin helppo olla onnellinen, kun antaa leipäluukkunsa jauhaa saaden
omissakin korvissaan kuulostamaan itsensä tosi viisaaksi ja hyväksi ihmiseksi.
Oma elämätön elämä jää elämättä ja suusta syljetyt sanat sisäistämättä.
Todellista taitoa on kyky nousta tarkastelemaan omaa
olemistaan ja sisäistää sanat parantaviksi teoiksi. Tietenkin siinä on omat
vaaransa. Saattaa tuntua inhottavalta, kun selkäydintä porataan ja sanoja ruuvataan
paikoilleen. Vanhat mallit tulevat jostakin. Ne tulevat kasvatuksemme myötä ja
ovat iskostuneet syvään sielunkuvaamme kuin se perkele kirkonpenkkiin. Kyllä.
Muistan lapsuudestani muutaman unen, jotka toistivat itseään kerta toisensa
jälkeen ja yksi niistä oli, että jouduin kotimme lähellä sijainneella pienellä
järvellä vahvan virran pyörteiseen ja lähestulkoon hukun sinne. Niin minulle
on käynyt myös elämässäni. Nyt jo useaan toistamiseen ainakin yhtä monta kertaa kuin
lapsuuteni unissa. Mutta se kuuluu elämään. Ei elämällä ole mitään mukavuustakuuta. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Päinvastoin meidän tulee tarkastella mitä me olemme elämälle velkaa ja miten voimme täyttää tuon ihmisen kokoisen paikan, joka on juuri minua itseäni varten täällä täytettävänä.
Ihmisyydessä on sellainen upea ominaisuus, että
huomenna on aina uusi päivä ja uusi tulevaisuus. Kaikki mitä olen elämässäni
kokenut on rikastuttanut minua ja tehnyt minusta vahvan ja viisaan, jos vain
tajuan sen. Meillä kaikilla on sama mahdollisuus. Jokainen on tullut viisaaksi
omassa elämässään. Se viisaus pitää vain ottaa käyttöön ja pyrkiä siihen
päämäärään tulevaisuudessaan mikä on tehty juuri minua varten. Kompuroiden
kerta toisensa jälkeen omiin kengännauhoihinsa, mutta uudestaan ja uudestaan
aina nousten ylös ja ravistaen pölyt helmoistaan voi jatkaa matkaansa
ylväämpänä kuin koskaan kohti omaa tulevaisuuttaan.
Keräämään uskon, toivon ja rakkauden rippeet mailta
ja mannuilta. Surren surunsa, joka ei enää edes tee kipeää. Niin monta kertaa
suru on jo selätetty ja kyyneleet kuivattu. Silloin huomaan kuinka vahvaksi
menneisyys on minut tehnyt. Kuin rautarouva astelen ylväästi kohti seuraavaa
haastetta elämässäni. Ymmärtäen, että en ole tili- enkä selitysvelvollinen
yhtään kelleen. Voin jatkaa eteenpäin. Jättäen taakseni kaiken sen
turhanpäiväisen, joka ei auttanut kantamaan minun unelmaani. Valiten itselleni
uuden unelman, jos yksi elämässäni paikkansa auki on jättävä. Olen vapaa kahleista kunhan uskallan päästää toimimattomasta irti.
Voima on minussa itsessäni enkä siitä enää kenenkään vuoksi luovu. Säilytä oma voima itselläsi, no matter what ja käytä se oman historiasi kirjoittamiseen, mikäli haluat oman historiasi olevan merkityksellinen.
Luulin hiljentyväni. Pysähtyväni. Kunnes elämä
tempaisikin minut mukaansa ja annoin virran taas viedä. Silloin tiesin, että
voin luottaa. Olin oppinut luottamaan. Viimeinkin. Enää en säikähdä, kun kohtaan
pelottelua, sillä minun ei ole syytä säikkyä eikä pelätä. Voin luottaa nyt. Jokainen askel vie minua eteenpäin.
Jokainen taakse jätetty askel on jättänyt jälkensä historiankirjoihin. Minun historiaani ja monen muun. Olen onnellinen voidessani iloita, että saan kulkea rinnalla ja opastaa muita kaltaisiani. Ihmisiä, jotka etsivät omaa elämäntarkoitustaan. Jotka uskovat samaan asiaan kanssani. Tunnen
itsessäni ylpeyttä siitä kuka olen. Kuka minusta on tullut. Tiedän suuntani ja
se on ainoastaan eteen- ja ylöspäin. Kaikki, ketkä
ja mitä olen matkallani kohdannut ja kärsinyt ovat vahvistaneet minut pikku
hiljaa muokaten minut kokonaiseksi naiseksi. Tunnen tulleeni vahvaksi rajalliseksi persoonaksi, joka ei enää käytä sydäntään itsensä tai muiden epätoivoon ja säälin tunteeseen vaan itsensä ja muiden rohkaisuun ja lempeään rakkauteen.
