Uudelleensyntynyt

 ‎"Rajoittuneessa maailmassamme onnellisuus on tukahdutettu tekemällä siitä synonyymi vastuuttomuuden ja hulluuden kanssa."

-Lovebug- 

Puhelin soi. En jaksaisi vastata. Tahdon olla yksin. Soittaja on läheiseni, joka kyselee kaiken maailman samat kysymykset uudelleen. Olen kyllästynyt vastaamaan samalla lailla niihin kysymyksiin, jotka ovat korviini soineet koko tämän uuden elämäni rakennusajan. En jaksa selittää, sillä sitä ei ymmärretä kuitenkaan. Budjettini on minimaalinen, mutta olen päätökseni tehnyt eikä kukaan, ei kukaan pysty kääntämään purteni tuulen suuntaa.

Joskus mietin miten selviän tässä maailmassa, jossa minun pitää tämä polku yksin käydä pimeään. Vaistoan kaiken niin kovin herkästi eikä lehtikään puusta putoa etten tuntisi sitä sielussani. Vaistoan ihmisten tarkoitusperät ja näen syvään sielunkuvaan. Kuulen huutavan hädän monen ihmisen äänessä. Saan kuulla samat kysymykset yhä uudelleen ja uudelleen. Ja valittelut päälle: ’voi voi, kulta pieni, kyllä sinä selviät.’ En minä ole reppana. Ihan vaan tiedoksi. Minä olen vahvempi kuin seitsemän vuoren voimat. Minä tiedän monta muuta reppanampaa, vaikka ovatkin menestyneitä ja suurissa hienoissa viroissa. Mutta suuret virat ja hienot autot eivät ole minun valintani. 

Minun valintani on jotain ihan muuta. Ja se vaan jokaisen on hyväksyttävä tykönään. Muutakaan kun ei voi. Onhan tämä minun elämäni. Se, joka minua yrittää painostaa tai harhauttaa omalla polullani painuu elämässäni aina vain taaemmaksi. Jälleen kerran pyydän sitä anteeksi ja tietäkää, että teitä ajattelen ehkä vahvimmin elämässäni. Te annatte minulle piilovoimaa, sillä onhan vähättely ja sääli paras kannustin kuten tiedämme, joka näyttäytyy uhman voimana kun aika on. Mutta energioitani en enää kuluta oman olemiseni ainaiseen puolustamiseen. Minä olen kuka olen ja mikäli se ei kelpaa niin se ei sitten kelpaa. Piste.

Toissailtana minulla tuli hyvin vahva tunne, että minun pitää lähteä kirjastoon. Lainaamaan esikuvani Paulo Coelhon elämänkerta. En pyri jäljittelemään häntä vaan huomaan, että meissä molemmissa on tarinankertoja, joka näkee ja kokee elämää samanmoisesti. Tyttäreni pyysi tuomaan myös hänelle luettavaa. Hän antoi minulle kaksi kirjannimeä erittäin suositusta kirjasarjasta, joista on lukenut jo suurimman osan, mutta noita kahta kirjaa ei ole onnistunut aiemmin pongaamaan lukeakseen ne. 

Lähdin liikkumaan kirkkaan ja sinistäkin sinisemmän tähtitaivaan alla, jossa loistava kuunsirppi johdatteli matkaani perille. Saavuin eteenpäin tietäni ja tulin aukealle, jossa viime jouluna Tapaninpäivän myrskyssä kaatunut kyltti; maamerkkini oli noussut takaisin sijoilleen. Sain tuosta yhdestä vaivaisesta kyltistä niin suurta voimaa, sillä silloin lähes vuosi sitten ajattelin, että kun tuo kyltti nousee takaisin sijoilleen, olisi aika. Katsoin näkymää ja taivas loisti sinisempänä kuin koskaan. Tiesin, että aika on nyt. Päästyäni kirjastoon ajattelin, että löydän sieltä ne kirjat, jotka on tarkoitettu. Niin lähdin molempien tyttäreni toivomien kirjojen kera sekä Paulo Coelhon elämänkerta kainalossani astelemaan kotia kohti. Matkalla kotiin päin ohut pilvihuntu alkoi silittelemään taivaankantta, joka muistutti hämmästyttävästi revontulia. Kotiin saavuttuani taivas peittyi tummien pilvien alle.

Olen ollut kritisoitu useammin kuin useasti siitä, että en lue. Olen ollut hiukan loukkaantunutkin siitä ikuisesta väittämästä, sillä itse käytän ihan eri metodeita sisäistääkseni asioita. Olen myös sanonut, että alan lukemaan heti, kun tunnen niin, sillä elänhän täysin intuitiollani. Intuitiolla, joka on uskoa. Minulle kirjoittaminen on luovuutta, oman itsensä tutkimista löytäen vastauksia elämään ja ihmisten kollektiiviseen käyttäytymiseen. Pidän itseäni hyvinkin omalaatuisena ihmisenä enkä todellakaan ajattele olevani normaali. Ymmärrän täysin, että etenkin läheiseni ovat minusta jopa huolissaan. Mutta jännä juttu, että lapseni eivät koe minua lainkaan omituisena vaikka muutos myös heidän silmissään on väistämätön. Ainoastaan aikuiset läheiseni.

Sain siis kutsumuksen lukemaan. Älkööt kukaan ajatelko, että tekisin niin jonkun kehotuksesta. Olen alusta saakka samaistunut Paulo Coelhoon ja olen jopa ilmoittanut, että minusta tulee Suomen 'Paulo Coelho'. Mennyt jopa kustantajien luo ja kertonut, että kirjoittamaani voisi verrata Pauloon. Onhan se aiheuttanut hymyn häivähdyksiä, mutta en välitä. Nyt kun olen kahlannut tuota Paulon elämästä kertovaa teosta hyvän matkaa, ymmärrän miksi olen rinnastanut itseni häneen. Hänkin oli joskus vain outo kummajainen; nobody, jonka läheiset olivat hyvin huolissaan, kun pojalle ei kirjaoppi maittanut kuin omissa raameissaan tai kuinka hän itse uskoi elämänsä tarkoitukseen ja tiesi, että hänellä on sanoma ihmiskunnalle, joka täytyi saada ulos. Hän asetti itselleen tavoitteen tulla maailmanlaajuisesti tunnetuksi kirjailijaksi vaikka maailma velloi vastaan.

Suuret kyyneleet silmissäni purskahtavat valloilleen ensimmäisen luvun lopussa: ”Äkkiä kirjailija kääntyy kannoillaan, tekee ristinmerkin ja toistaa ties kuinka monennen kerran kiitosrukouksensa pyhälle Joosefille, joka siunasi häntä jälleensyntymällä lähes kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, sillä Paulo syntyi kuolleena.”  Samaisesta syystä myös itse olen kiitollinen. Sillä olenhan itsekin syntynyt kuolleena. Se vahvisti myös ajatustani, että ne ihmiset, jotka ovat käyneet kuolemanportilla näkevät elämän jotenkin syvemmin ja heillä on jokin alkemistinen tehtävä täällä päällä maan.

Kirjan edetessä huomaan yhä enemmän samoja vaikutteita ja piirteitä itseni kanssa niin Paulossa kuin hänen ympäristössäänkin. Kuinka hän tarkkailee maailmaa samoilla silmillä kuin itse teen. Käyttää kaikkia aistejaan lukiessaan maailmaa. Kuinka hän uskoo samoihin elämän vaikutteisiin kuin itse uskon. Kuinka hän aloitti aivan samalla lailla uransa, päättäväisesti ja usko vahvasti edellä, runoista, ajatelmista ja pienistä tarinoista kuin minä itsessänikin hengitän ja pihisen. Kuinka hän tunsi yksinäisyyttä muiden ymmärtämättömyyden keskellä. Kuinka hän koki suurta elämänriemua ja -tarkoitusta ainoastaan kirjoittaessaan ja uskoi, että hänen kädet oli luotu kirjottamista varten.

Kunnes eräänä päivänä hänen vanhempansa passittivat hänet kuukauden jaksoksi mielisairaalaan ottamaan säännöllisesti lääkkeitä, koska olivat vahvasti sitä mieltä, että poika on sairas. Sen jälkeen hän ei enää välittänyt, sillä hänellähän oli jo hullunleima leimattuna ohimollaan. Minä puolestani olen käynyt mielisairaan elämää vahvasti lävitse äitini kahden psykoosin kautta. Tuo kokemus on minulle tänään mittaamattoman arvokas voimavara, sillä äitini on ollut asiasta aina hyvin avoin ja kertonut kokemuksiaan. Kuinka hän ulosti alleen äänen päässään kehottaessa tekemään niin. Hän on kertonut kaiken mitään säästelemättä. Ajatellut, että näin voisi avartaa ihmisten maailmankatsomusta ymmärtämään sitä laajemmin. Myös Paulo, vanhempiensa kauhuksi, kertoi mielisairaalatarinoita kadunkulmissa ihmisten kokoontuessa hänen ympärilleen kuulemaan ja jopa kadehtimaan tämän kokemuksista.

Minulla ei ole aavistustakaan miksi kirjoitin tämän tarinan. Tämä tarina on jotain, joka minun piti saada tiedostamattani ulos. Sen opetus selviää sitten jälleen myöhemmin. Kerron kuitenkin teille, jotka joskus epäilette mielenterveyttäni, etenkin rankkojen uupumusjaksojen ollessa akuutit, että olen elämäni kunnossa. Ja kyllä vaikka itse olen nähnyt mielisairauden hyvin, hyvin läheltä, niin minulla on matkassani voima ja kyky tunnistaa levon tarve, kun aika on. Suurista suurin voima enkä hetkenä minään epäile, että voimani romahtaisivat lopullisesti. Minä osaan levätä kyllä. Olenhan jo iso tyttö. 

Minulla on matkassani usko. Niin vahva usko etten milloinkaan aikaisemmin ymmärtänyt, että voisin luottaa elämään ja kaiken tarkoitukseen näin vahvasti. Minulla on toivo. Ja ennen kaikkea minulla on rakkaus. Rakkauden vaaliminen maailmassamme on uuvuttavaa puuhaa. Sillä mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän pahanvoima pyrkii pistämään vastaan. Mutta uskon elämäntehtävääni, ja että se kannattaa meitä kaikkia niin lähellä kuin kaukanakin.

Se matka, jota olen tehnyt hymyilyttää minua itseänikin. Minä, joka olen aina ajatellut eniten maailmassa mitä muut ajattelevat, tykkääkö kaikki nyt minusta varmasti tai kuinka rehellisyys on ollut yksi elämäni suurimpia arvoja ihan sairaalloisuuteen saakka. Kun nyt tänään olen ihan toisenlaisella rajalla, tunnen itseni hullummaksi kuin koskaan aikaisemmin ja punnitsen elämäni olemista ja sen vaikutteita ihan joka hetki. Kyseenalaistan mielenterveyttäni vaikka tiedän sen olevan terveempi kuin milloinkaan aikaisemmin. 

Se moraali, joka minulla on ollut matkassani elämäni ensimmäisetkin 38 vuotta, on nyt myös suuri vahvuuteni. Sillä tunnen vastuuni vaikka se ei ehkä aina ihan läheisistäni tunnukaan siltä. Isoja ja itsenäisiä ihmisiähän me kaikki jo ollaan. Ja vastuussa ainoastaan itsestämme ja omasta olemisestamme. Ja jokaisella kun on joku jokatapauksessa. Minä itse en ihmettele väsymystäni enää, sillä väsymykseni on tervettä ja ennen kaikkea se on ohimenevää. Olenhan rakentanut koko elämäni uudelleen. Ja se on vaatinut nyt kaikki voimani. 

Olenko siis jo toisen kerran tässä elämässäni saanut kokea uudestisyntymän. Tänään olen erityisen kiitollinen saamistani mahdollisuuksista uudelleensyntymään. Olen oppinut jotakin korvaamattoman suurta ja arvokasta. Ja tuota tietoa vartioin kotkan lailla. Jakaen sitä muidenkin tietoisuuteen salaamatta mitään. Olemalla avoin kuten äitinikin on ollut. Pyrkien laajentamaan ihmiskuntamme maailmankatsomusta. Olen oppinut näkemään maailmaa uusin silmin ja ennenkaikkea omin silmin. Antakaa minulle mahdollisuus olla minä. 

Jokainen alku on uusi alku. Jokainen uusi alku on aina suuri mahdollisuus.

Rakkaudella elämään

Kerran minua kehotettiin löytämään nainen itsestäni. Ymmärtämättä mitä se todella tarkoittaa. Enkö muka ole jo tarpeeksi nainen. Lakkaanhan minä kyntenikin. Kerran minua kehotettiin päästämään irti riippuvuussuhteestani rakkauteen. Mitä se nyt sitten tarkoitti, eikö rakkaus ole elämän kulmakiviä ja jokaisen pitäisi tavoitella rakkautta. Kerran minua kehotettiin löytämään rakkaus minusta itsestäni. No siellähän se on, sillä kyllähän minä nyt rakastaa osaan. Helppoa kuin heinänteko. Kerran sitten kehotettiin antamaan tilaa. Vapaus hengittää. Mitä lienee tarkoittanut, tilaahan tässä maailmassa on pilvin pimein eikä ilmakaan ainakaan meidän elinaikanamme ole loppumassa kesken.

Ajattelin hiukan avata näkökulmia edellisiin arvokkaisiin kehotuksiin. Meillä ihmiskunnalla on suuri taipumus olla hyvin radikaaleja ja mustavalkoisiakin näkemyksissämme. Emme jaksa työstää ongelmakohtia niin, että löytäisimme sen kultaisen keskitien, jota pitkin olisi hyvä ja turvallinen kulkea. Usein jokin itseään ärsyttävä piirre löytää uuden paikkansa niin, että vedetään hanat kiinni toisessa laidassa ja lennetään kovaa toiseen ääripäähän. Joka on sitten se toinen paha.

Otetaan vaikka nyt parisuhteet käsittelyyn. Miten kummassa me voidaan alkaa vihaamaan ihmistä, jota me joskus olemme rakastaneet täydestä sydämestämme. Vihan tunteet on hyvä tapa päästä irti rakkaudensäikeistä ja kaikki tunteet laidasta toiseen tuleekin kohdata, mutta vihaan ei tule milloinkaan jäädä asumaan. Sama pätee kyllä toistekin päin. Jos ei milloinkaan päästä irti rakkaudentunteistaan, jäävät ne ihan yhtä lailla kummittelemaan elämään ja nostaa varmasti päätään aina sopivan paikan tullen. Pitää osata päästää irti. Katkaista menneet siteet, jotta voi jatkaa eteenpäin. Pitää uskaltaa kohdata koko tunteidenkirjo. Rakkaudessa pitää osata kasvaa. Ottaa opiksi menneestä löytääkseen sen mitä etsii. Milloinkaan ei tule kuitenkaan säästää vanhoja tunteita ja raahata niitä mukanaan, sillä niillä ei enää ole mitään todellista arvoa. Se meni jo. Rakkaus ei pääse milloinkaan kasvamaan uuteen kukoistukseen mikäli läpi elämän raahaa vanhoja tunnesiteitä mukanaan. Kaikesta. Aivan kaikesta pitää uskaltaa päästää irti, jotta voi saada tilalle uutta. Jotain vieläkin suurempaa.

Nainen tai mies = yksilö

Suomalainen nainen on kasvatettu vahvaksi ja kaikki osaavaksi. Ei ole ollut hyväksyttyä, jos on osoittanut heikkoutta tai tarvitsevuutta. On pitänyt olla vahva, koska edellisten sukupolvien menestyneet naisetkin, meidän esiäitimme ovat olleet. Sota on pakottanut naiset kantamaan yksin vastuuta koko perheestä, sen elämästä ja hyvinvoinnista. Ja eihän se ole kenenkään syy, että samalla kaavalla meitä on kasvatettu. Miehet ovat jatkaneet passivoitunutta elämäänsä kun ei muuta ole voineet vahvojen naisten komennuksella. Vanhempamme ovat kasvattaneet meitä niillä eväillä, jotka heillä on ollut. Ei ole ollut helppoa niilläkään. Tänään olemme onnekkaita, että meillä on mahdollisuus kasvaa persoonassamme ihan eri svääreihin kuin vanhemmillamme on ollut. Meidän sukupolvemme tehtävänä on kasvaa emotionaalisesti vahvaksi voidaksemme hyvin. Vanhemmillemme pitää olla kiitollisia näistä puitteista, jossa meillä on mahdollisuus kasvaa itseämme arvostaviksi miehiksi ja naisiksi. Eheiksi sellaisiksi, jotka löytävät jälleen kadotetun rakkauden itsestään. Meillä on mielettömät verkostot vertaistukeen ja pääsemme kehittymään olemisessamme toistemme tuella ja avulla. Kuitenkin niin, että jokaisen tulee kantaa kortensa kekoon ja otettava itse vastuu omasta elämästään. Se on tärkein oppi minkä voi tässä oppia – olet vastuussa ainoastaan omasta ja alaikäisten lastesi elämästä tietty. Kukaan muu ei voi elämääsi puolestasi elää eikä sinun tule uhrata omaasi muiden edessä.

Riippuvuus

Riippuvuus sitten. Riippuvuussuhteita on monenlaisia. Meillä suomalaisilla lienee vahvimpana hyvä riippuvuussuhde alkoholiin. Alkoholista sanotaan, että siinä tavoitellaan tilaa, jota henkistymisen kautta haetaan pysyväksi tilaksi. Eikö olisi aika nastaa olla aina yhtä hyväntuulinen ja iloinen kuin hyvässä nousuhumalassa on, mutta milloinkaan kokematta krapulaa tai morkkista. Eikä tekisi mitään mitä ei selvinpäin tekisi. Siinä säästyisi rahat ja maine. Riippuvuus voi olla ruokaan ja nykyinen katukuvaamme kertookin kansakuntamme todellisesta huonovointisuudesta. Ei siis ainoastaan fyysisestä vaan myös psyykkisestä. Riippuvuus voi olla myös rakkausriippuvuutta. Rakkausriippuvuus ilmenee lähinnä niin ettei osaa olla yksin. Ei uskalla olla yksin. Ei uskalla kohdata itseään. Yhtä kaikki riippuvuudet. Riippuvuus on todellisuuden pakoilua. Riippuvuus on seurausta henkisestä huonovointisuudesta. Riippuvuussuhteista pääsee eroon ainoastaan tunnistamalla syyt mistä seuraus johtuu. Se tarkoittaa sitä, että pitäisi osata kohdata ne omat ahdistuksen aiheuttajat menneisyydestään. Meillä jokaisella kun niitä on, tiedostamme niitä sitten tai emme. Tiedämmehän me kaikki sen varmasti kuinka lohduttavaa on tarttua johonkin riippuvuustekijään, kun sisällä myllertää ja maailma potkii päähän. Minä neuvoisin tuossa kohtaa lähtemään vaikka luonnonääreen tai lainaamaan kirjastosta henkiseen hyvinvointiin liittyvää kirjallisuutta tai hakeutumaan vaikka elämäntaitokurssille. Muutos alkaa pienistä asioista ja jokainen muutoksen askel on haastava, mutta myös eteenpäin vievä. Pian ymmärtääkin tämän henkisen hyvinvoinnin jujun ja loppu viimeksi onkin enää koukussa oman hyvinvointinsa tavoitteluun. Oman itsensä ensisijaiseen rakastamiseen. Uuden elämän rakentamiseen. Mutta muista, että kaikki rakentamisen arvoinen tarvitsee vahvat perustukset alleen. Aikaa siis. Älä hutiloi äläkä kiirehdi turhaan. Kaikella on aikansa kyllä. Usko kaiken tarkoitukseen ja ota opiksesi kaikista vastoinkäymisistä. Kasva niistä.

Rakkaus

Rakkaus. Minun lempiaiheeni, kuinkas muuten. Ei minullekaan ollut mikään itsestäänselvyys, että rakkaus muodostuisi minun ykköstykiksi. Pikku hiljaa kuljin eteenpäin ja olin kyllä määritellyt itselleni kaksi merkittävää teesiä lähtiessäni tälle tiellä. Hyväksyä ihmiset sellaisina kuin kukin on. Jättää katkeruus kelkasta ja olla tuomitsematta ketään koskaan mistään. Ja se vaatii suurta anteeksiantoa joka hetki. Kyllä. Minusta tuntuu, että mitä enemmän rakastan sitä enemmän kohtaan vastustusta. Pelkoa. Ja ymmärrän sen toki, mutta haluan myös kertoa, että ei rakkautta kannata pelätä. Todellisuudessa rakkaudenpelko kertoo juuri niistä omista peloista, jotka pitäisi kohdata omassa elämässään saadakseen elämästään kaiken ihanan irti. Rakkaus on kaunis asia ja sen ei pitäisi milloinkaan olla uhka kenellekään. Ei kenellekään. Me emme voi rakkautta hallita. Se on meissä jokaisessa itsessämme ja mitä enemmän me sitä ruokimme sitä suuremmaksi se kasvaa. Olen kuullut joskus sanonnan, että se koira kasvaa, jota ruokitaan. Mikäli haluamme käydä rakkaudella tulee meidän ruokkia rakkauden koiraa ja jättää katkeruuden koira ravinnotta. Käyttää kaikki energia luodaksemme positiivista energiakenttää ympärillemme. Itse ainakin olen harkinnan kautta oppinut olemaan varovainen sanoissani ja jopa ajatuksissani etten milloinkaan edes vahingossa toivo kenellekään pahaa – en edes niille, jotka minua vastaan hyökkäävät. Minun tehtäväni ei ole ketään tuomita, ainoastaan rakastaa. Lempeydellä ja rakkaudella osoitetaan pahan vallassa oleville, että heillä on toivoa. Pelko näyttäytyy aina pahankaavussa. Kaikki ilmoille laskettu negatiivinen energia syö valtavasti rakkauden energiaa ja se, joka pilkkaa rakkautta pitäisi olla vihainen itselleen. Erittäin vihainen. Sillä rakkaudentyötä ei saa milloinkaan häiritä. Se on rikos ihmiskuntaa vastaan. Niin upeaa työtä rakkaudentyö on. Olen hyvin otettu. Olen kiitollinen, että olen saanut näin suuren tehtävän elämäntehtäväkseni. Rakastakaa. Rakastakaa. Rakastakaa. Rakastamaan oppii kuitenkin ainoastaan kärsimyksen kautta. Mutta se kannattaa, sillä siten rakkauden saa kantamaan. Siivillä lentämään. Korkeuksiin kohoamaan. Kirkkaaksi tähdeksi ikuisuuteen loistamaan.

Tila

Oma tila. Niin tämä tila asia on ollut itselleni hyvin vaikea siitä syystä, että itse olen elänyt hyvin vahvassa miellyttäjän roolissa edellistä elämääni. Itse olen löytänyt tilan omassa elämässäni suhteen kautta, jossa minun annettiin itse löytää oma tilani. Aluksi se teki hyvin kipeää ja koin valtavan suurta hylkäämistä itsessäni. Pian kuitenkin huomasin, että ainoastaan sitä kautta pystyin kasvamaan ja kohta ymmärsin, että suhteessani, jossa koin tämän valtavan pettymyksen, aloinkin kasvamaan. Hyvin pian tajusin, että minulle tehtiin palvelus vaikka kuvittelin aluksi, että toinen satutti minua. Minä halusin vain auttaa ja pelastaa ymmärtämättä, että kukaan muu ei voi koskaan pelastaa ketään kuin kukin itse itsensä. Silloin tajusin, että paras lahja, jonka sain oli juurikin tuo toisen antama tila minulle löytää itse itseni. Siinä suhteessa en olisi voinut kasvaa, koska olisin jatkanut samaa kaavaa kuin aiemmin olin elämääni kaavoittanut. Ainoastaan pettymyksen ja tuon ikävältä tuntuneen paineen kautta aloin löytämään itseäni. Se, että joku sulkee oven edestäsi ei tarkoita sitä, ettei sinua rakastettaisi, sillä se ihminen, joka uskaltaa tehdä sen rakastaa sinua enemmän kuin ymmärrätkään. Joten pyydän syvästi anteeksi niiltä ihmisiltä, joilta olen oven elämääni sulkenut. Olen jättänyt ikkunan auki ja seuraan teitä taukoamatta. Ja muistakaa aina, että olen tehnyt niin ainoastaan puhtaasta rakkaudesta, jotta löytäisitte tämän saman ihanuuden itsestänne kuin minä olen löytänyt itsestäni. En ole teitä hyljännyt vaan todellisuudessa näen teissä niin suurta potentiaalia, että halusin antaa teille tämän lahjan, joka on myös minulle kerran annettu.

Kun rakkaus löytää luoksesi, pelko poistuu ja kaikki muu paitsi rakkaus menettää merkityksensä. Rakkaudella elämään nyt ja ainiaan.