Kuka pelkää Jumalaa?

Olen kuin kuolemaa tekevä puu.
En saa otetta maasta juurillani.
En ojennettua taivasta kohti oksistoani.
Makeana virtaava mahla minussa on kuivunut.
Silmut kärjissäni surkastunut.
Tuohi runkoni ympärillä repeillyt.
Aurinko kuumottaen runkoani.
Routa herätellen juuriani.
Etsien eloa. Etsien uutta kasvuvoimaa.
Olen kuin kuolemaa tekevä puu, joka ei anna periksi.
Pääjuuri sykkien. Sykkien ikuista elämää.

Olen kuvitellut selviäväni yksin. Olen tarkoituksenmukaisesti sulkenut ovia takanani. Olen ottanut välimatkaa. Olen vetäytynyt. Olen erakoitunut. Olen luopunut paljosta. Olen yksinkertaisesti hiipunut pikku hiljaa sille tasolle, jossa saan jälleen kosketuksen elämään. Ilman mitään häiriötekijöitä, jotka pyrkisivät tässä maallisessa maailmassani ohjailemaan minua. Olen ollut hyvin ahdistunut. Välillä olen rakastanut. Välillä olen vihannut. Olen kulkenut kapeita teitä. Kuhmuraisia polkuja. Olen kohdannut haasteita. Suuria haasteita. Sillä minä en tunne käsitettä yksinkertainen. Mikäli haluaa löytää etsimänsä voi yksinkertaisuuden elämästään unohtaa. Ihminen kohtaa haasteita juuri siinä mittakaavassa kuin on valmis niitä kantamaan. Yksinkertaisuuden aika tulee vasta sitten, kun on kohdannut ensin kärsimyksen.

Kerta toisensa jälkeen olen ollut tilanteessa, jossa kuvittelin oman elinvoimaisuuteni niin vahvaksi ja tasapainoiseksi ettei kukaan tai mikään koskaan voisi sitä horjuttaa. Huomaten kuitenkin, että vain pieni rikka, pienen pieni, merkityksettömältä tuntuva asia saa tasapainon romahtamaan. Sillä hetkellä pyydän, että minut vapautettaisiin maanpäällisestä tehtävästäni. Niin uuvuttavaa se on. Kerta toisensa jälkeen tunnen kuinka joudun aina vain pidempään keräämään energiaa päästäkseni takasin tasolle, jossa jo olin. Kuten tuon kirjoittamani runon puu. Lepoaikana energiani riittävät juuri ja juuri välttämättömien elintoimintojeni ylläpitämiseen.

   

Olen viime aikoina pohtinut paljon suhdettani Jumalaan. Niin, Jumalaanpa juuri. Tai en ole pohtinut ainoastaan omaa suhdettani vaan maailman suhdetta Jumalaan. Olen kasvanut lapsuuteni Jumalattomassa ympäristössä. Äiti kuitenkin opetti minulle iltarukouksia ja niitä olen lukenut koko elämäni ajan kiittäen joka ilta siitä, mitä minulla on sekä pyytänyt siunausta läheisilleni ja kaikille maailman ihmisille. Mutta siinä se onkin koko aikaisemman elämäni varsinainen suhde Jumalaan.

Kun tulin teini-ikäiseksi kävin paljon seurakunnan leireillä ja toimin myöhemmin myös isostoiminnassa mukana. Nautin suunnattomasti tuosta kaikesta ja siellä sieluni sai sellaisen rauhan, jolloin tunsin itseni tasapainoiseksi ja onnelliseksi. Ainoa mitä pelkäsin enemmän kuin mitään muuta oli, että tulen uskoon. Luulin, että uskoontulo on jotakin, jota en saa itse päättää. Että se on jokin hihhulitila, jonka jälkeen tulen joksikin kummajaiseksi ja joudun luopumaan kaikesta ilosta elämässäni. Ja niin, mitä muutkin ajattelisivat, jos olisin uskovainen. Uskovainen. Niin, tuo sana kalskahtaa vieläkin korvassani pahasti.

Tämän uuden elämäni ja kasvun alkuajoilta muistan kuinka serkkuni oli pohtinut toisen serkkumme kanssa, että onkohan se nainen tullut uskoon. Edelleen tuo uskoontulo kalskahti korvassani. Puhuin mielummin henkisestä kasvusta ja henkisen balanssin löytämisestä. Niin, siinä hetkessä eräs toinen sukulainen tuli sanomaan, että sinä olet juuri niitä ’new age’ tyyppejä, napsit vaan kaikki parhaat palat kaikesta. Niin kukapa sitä syntejä harteilleen haluaisi. Joten ajattelin jättää ne kyydistä pois kokonaan. 

Osa porukasta teki henkistä kasvua ja lamppasivat siinä samalla ennustajilla, mutta ei se minua haitannut. Jokainen kulkee omaa polkuaan. Toiset vahvasti ristintietä ja toiset siellä, josta löytävät vastauksensa kysymyksiinsä. Minä kuljin päättäväisesti sitä kultaista keskitietä, joka tuntui sopivalta juuri minulle. Tavallaan en kenenkään maalla. Sitä polkua, johon minä itse uskoin. Joka tuntui hyvältä. Mitä väliä sillä muille olisi mistä minä itselleni rauhan löydän minun elämässäni.

Niin vai oliko se loppu viimeksi edes minun päätökseni? Kun kolme vuotta sitten ahdistukseni kasvoi niin suureksi, että minulle tuli pakottava tarve lähteä etsimään sitä jotakin puuttuvaa palasta elämääni, lähdin talosta, jossa Jumalaa pelättiin niin paljon, että sen nimeä ei saanut edes mainita ääneen. Muistan kuinka en voinut sietää, kun uskossa olevat sukulaiseni yrittivät puhua Jumalan armosta. Kuinka he rukoilivat päivittäin, että myös minut pelastettaisiin. Kielsin heitä rukoilemasta. Olenhan aina ollut vähän itsepäinen nainen ja halusin niin kovin hallita elämääni. Mitä siitä tulisi, jos joku muu elämäni kulun määräisi.

Intuitioni on hyvin vahva. Se ei varmaan ole kenellekään jäänyt epäselväksi. Minä olen paljon kirjoittanut siitä kuinka ihmisen pitäisi luottaa intuitioonsa. Minä olen paljon puhunut siitä kuinka itse teen kaikki päätökset elämässäni ainoastaan intuitiooni luottaen. Kaikki. Joskus kadotan intuitioni täydellisesti. Silloin kun olen uupunut. Silloin kun olen väsynyt. Silloin myös elämäni lakkaa olemasta. Rakkaus minussa sammuu. Viha maailmaa kohtaan ottaa vallan. Uupumus on niin vahvaa, että tuntuu ettei minulla ole mitään ihmisarvoa. Ei mitään tehtävää. Tai mikäli onkin niin haluan päästä siitä eroon, sillä en sillä hetkellä jaksa edes uskoa siihen. Sillä hetkellä en halua sitä tehtävää, mikäli ainoa palkkioni suorittamastani tehtävästä on vain suunnaton uupumus. Menetän oman elämäni hallinnan. Menetän uskon. Menetän toivon. Silloin menetän myös elämänilon. Elämänilon, joka kantaa minun elämääni.

Tarpeeksi monta kertaa kun on ollut tuossa tilassa, jossa elämä lakkaa olemasta tulee aika, että on pakko alkaa miettimään suhdettaan Jumalaan. Jumalaan, jota me ihmiskunta niin pelkäämme ja vieroksumme. Usein Jumala sanan kuulleessaan ihminen kääntää selkänsä, sillä niin paljon pelkoa se tuottaa. Se on tabu. Siitä ei saa puhua. Se tuntuu möykkynä lukemamme tekstin keskellä. Yksi sana. Yksi ainoa sana.Tiedän. Tiedän tuon niin hyvin. Meidän on paljon helpompi etsiä vastauksia henkiseltä tieltä. Pyytää enkeleitä apuun. Puhua ihmeteoista, kuin ne olisivat vain taivaalta ilotulitusraketin lailla lähetettyjä kultahippuja. Puhumme kuitenkin kohtalosta. Uskomme kaiken tarkoitukseen. Oman intuition voimaan. Sielun syvimpään ääneen. Me uskallamme jopa uskoa pahan voimaan, mutta Jumala tuntuu olevan meille hyvin pelottava gubbe. Miksi ihmeessä?

Minä kerran pelkäsin Jumalaa, mutta en enää. Nyt voin myöntää, että olen kukistanut peloista suurimman. Jumalanpelon. Se mitä minä olen lähtenyt etsimään, sen olen nyt löytänyt. Tai olen löytänyt sen jo kauan aikaa sitten, mutta nyt uskallan sen myöntää ääneen. Olen ymmärtänyt, että mikään hyvä minussa ei muutu. Minä olen juuri sitä. Minä haluan olla hyvyys. Minä haluan olla rakkaus. Kirkkoni tulee tästäkin eteenpäin olemaan tähtien alla. Veden äärellä. Puiden keskellä. Pastorini on edelleen omat ajatukseni. Ympäröivä maailma. Ainoa ero aikaisempaan on, että nyt uskallan myöntää.

Tarvitsen Jumalaani. Luotan häneen. Uskon hänen lempeyteensä osoittaa minulle tietä. Tietä, jota hän on osoittanut minulle tähänkin saakka. Luottamusta, että saan kantaakseni juuri siinä määrin kuin olen kykenevä kantamaan. Antautumaan intuitiolleni vieläkin täydellisemmin. Pysymään vahvana, kun on aika olla vahva. Lepäämään, kun on aika levätä. Toimimaan, kun on aika toimia. Pysymään kärsivällisenä, kun on aika olla kärsivällinen. Vain siten voin saavuttaa sen mikä on tarkoitettu. Vain siten voin ymmärtää elämäni tarkoituksen täydellisesti. Kuuntelemalla. Näkemällä. Tuntemalla. Aistimalla maailmaa ympärilläni. Hyväksymällä. Nyt ja ikuisesti.

Apulanta: Armo