Kuinka paljon energiaa voisimmekaan vapauttaa turhasta ja käyttää sitä siltana hyvää elämään rakentamaan. Kuinka paljon jätämme taaksemme selvittämätöntä. Sellaista, joka jää luoksemme ajatuksia painamaan. Pää on paras kaverimme, joka syöttää ajatuksia ajatusten perään ja siinä se sama asia kiertää kultaista kehää. Tietämättä miten saada se kaikki katkeamaan.
Rehellisyys. Se on kuin terävä veitsi, joka saattaa syvään sivaltaa tai se voi katkoa kaikkea katalaa. Rehellisyys paljastaa syvinpämme ja siksi kysynkin, mitä paljastuisi, jos riisuisit naamiosi? Asettuisit alasti. Ilman rihman kiertämää. Se ei tietenkään ole mitenkään mahdollista, sillä me varmasti kuolisimme jokainen samalla siltä istumalta, sillä jossain lymyilisi se ilkeä ja itsekäs diktaattori, joka iskisi ihmisyyden paljaimpaan ytimeen.
Tänään tunnen suurta surua, sillä tunnen surun ympärilläni. Ymmärrän, että olen itse täytetty suremattomalla surulla, joka usein ulos pyrkii kohtuuttomina kyynelinä. Olen täytetty rohkeuden riivaamalla piinaavalla pelolla, joka kulkee etsimässä jotain, mitä ei ole edes olemassa.
Oletko sanonut joskus, ettet pelkää mitään? Väitän, että silloin pelko on ajautunut sinussa perimmäiseen peräkammariin ja jäänyt vangiksi sinne. Todellinen vapaus tarkoittaa pelon vapauttamista, sitä ei valitettavasti sillä rokkaavalla rohkeudella rakasteta ulos. Siihen tarvitaan toisen ihmisen pyyteetöntä rakkautta ja paljautta uskaltaa rakastaa myös itseään. Kunhan sä vaan uskallat ottaa sitä vastaan.
Pelko piinaa ja estää elämän energiaa leijumasta. Se on kuin tiivis pullonkorkki. Pullon hengen voi päästää vapauteen vain irrottamalla korkki. Näennäinen rohkeus yrittää peittää pahinta pelkoaan. Tulla näkyväksi. Tulla kuuluvaksi. Tulla rakastetuksi. Ja arvostetuksi. Siksi se rohkeus huutaa niin kovaa ja on olevinaan tosi cool. Oletpa sä rohkea on vain kulissia, ääripää, joka huutaa aina vaan kovempaa ja samalla potkii todellista pelkoa hiljaiseksi. Hylkäämisen pelkoa.
Näkymätön yrittää piirtää itsensä näkyväksi tähän maailmaan. Ja silloin se karkaa ja juoksee vieläkin lujempaa, kun joku tulee ja koskettaa. Näkee. Kuulee. Rakastaa. Ja arvostaa. Tekee näkymättömästä näkyvän. Siksi tuleekin ensin itseään oppia rakastamaan, jotta tuntee olevansa sen kaiken hyvän ja rakkauden arvoinen. Kun pelko on poissa, niin rakkaudelle vapautuu laaja tila temmeltää. Rakkaudesta sinuun. Rakkaudesta minuun. Rakkaudesta ihmisiin. Ja tietenkin rakkaudesta kokonaiseen elämään.
